4 ASIAA JOTKA SURU OPETTI

Hyökyaallon alle jääminen, kuivalla maalla. Siltä tuntuu luopuminen vastoin omaa tahtoaan. Joku meistä joutuu luopumaan perusterveydestään vakavan sairauden saapuessa, toinen omasta tahdostaan, koska häntä on lyöty yhden kerran liikaa, jonkun tahtomista testataan niinä hetkinä kun rakkaus tekee hiljaista kuolemaa ja pitää itkeä piilossa, tietoisena siitä, että ollaan lähellä luopumista ja moni meistä saa kunniavieraakseen elämänmittaisen surun sinä hetkenä kun joutuu katsomaan enkelin nousevan siivilleen.

Meidän enkeli nousi siivilleen 1.7.2010. 

ENITEN SATUTTAA LUOPUMINEN

Ensimmäinen lapsemme syntyi kuolleena aivan tavallisena torstai aamuna. Raskaus oli edennyt rv:lle 20. Ei ollut mitään syytä pelätä kuolemaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kaikki oli hyvin. Sitten kävi se kaiken muuttava silmänräpäys, jolloin elämä hävisi kuolemalle.

Ei voi sanoa, että kuolema olisi vieraillut minussa mitenkään näkymättömästi. Kuolema kertoi kyllä kyläilystään, teki sen tiettäväksi kivulla ja kirkkaan punaisella verellä. Joten kyllä hän kertoi, ei hellästi silitellen vaan rujosti runnomalla, selittelemättä. Anteeksi pyytelemättä hän vei sen mitä halusikin.

Se vierailu johti meidät keskelle elämämme kauneinta, mutta myös surullisinta tapahtumaa, jonka päätteeksi syntyi ”täydellinen tyttö”. Täydellinen niin kovin monella tapaa, mutta eloton. Saimme pitää tytärtämme Adaa sylissämme niin pitkään kuin halusimme. Hänellä oli kaikki kymmenen varvasta ja kymmenen pienen pientä sormea. Oli kulmakarvat ja mutruinen suu. Minä suutelin tuota otsaa, poskia, noita pieniä sormenpäitä ja tuota mutruista suuta. Minä kuiskasin kymmeniä kertoja kuinka paljon äiti rakastaa. Yritin sulloa kaiken sen rakkauden mitä pystyin, siihen pieneen hetkeen hänen kanssaan. Ja sitten tein sen mitä en olisi ollut valmis koskaan tekemään, minä toivotin hänelle hyvää matkaa. 

Isä sai kääriä Adan valkoiseen sellofaaniin ja laskea hänet alas vastasyntyneille tarkoitettuun vuoteeseen. Isä sai laskea hänet sylistään yhden ainoan kerran. Sitten saapui pimeys.

Pimeys, joka surun myötä saapui on ollut raskas taakka kantaa. Jokaisen suru on erilainen eikä niiden painoa tai merkitystä kantajalleen voi arvottaa. Minua suru ja menetys muutti ihmisenä. Mutta enemmän kuin mitään muuta kuolema opetti asioita elämästä.

1. ELÄMÄN ARVOA EI MITATA SEN PITUUDELLA

Yksi päivä vielä. Että edes yksi päivä. Ja samaan hengenvetoon ymmärrän ettei mikään aika maailmassa olisi ollut minulle riittävästi. En olisi ollut sen valmiimpi luopumaan lapsestani viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Olen ikuisesti ihmeissäni siitä, miten toiset meistä saa siivet selkäänsä niin aikaisin. Mutta haluan uskoa siihen, ettei kenenkään tarina jää kesken. 

2. VALON ERI SÄVYT TULEVAT KIRKKAIMMIKSI KUN ON KULKENUT PIMEÄSSÄ

Kun on pidellyt taivasta sylissään on kamalan helppoa hukuttautua pimeyteen. Sulkea silmät ja kaikki aistit kaikelta valolta. Olla vihaisesti surullinen. Mutta suru ei ole ainoastaan pois sulkeva asia. Vaikka meistä ei aina näy päällepäin, että tarvitsemme lohdutusta, silti suru nostaa esiin enkeleitä. Se nostaa esiin ihmisiä arjessamme, heitä jotka ovat valmiita astumaan suruun kanssamme. Nämä ihmiset on korvaamattomia, soihdun kantajia, niitä valoja pimeyksien reunoilla ja toiset heistä loistavat kirkkaampina kuin toiset. Suru opettaa myös hyväksymään. Se opettaa hyväksymään elämän rajallisuuden, sekä myös sen, että polkua ei aina saa kulkea tyynessä säässä. Minun polkuni ei ole sellainen kuin suunnittelin, eikä todellakaan sellainen kuin toivoin. Mutta se on ainutkertainen ja täydellinen juuri näin epätäydellisenä.

3. SURU ON ELÄMÄNMITTAINEN MATKA

Minulle surusta tuli vuosien varrella harso, jonka taakse on ollut kamalan helppo kätkeytyä. Surusta on tullut tekosyy. Se on ollut ainut aito ja turvallinen tunne. Pitkään ajattelin, että jos luovun itse jostain minulle merkityksellisestä, minulta ei voi väkisin enää viedä mitään. Surusta alkoi kohdallani matka, joka on vienyt minua moniin tienristeyksiin, hetkiin jolloin on pitänyt valita mihin suuntaan lähteä. Olen vihannut hetkiä noissa risteyksissä, sillä on ollut vaikeaa pohjata päätöksiä hyvään, koska pelkää pahinta. Surun synnyttämästä vihasta irtipäästäminen ja omien selviytymiskeinojen etsiminen tai niiden etsimättä jättäminen on elämässä aina oma valinta. Ja omat valinnat määrittävät sen millaiseksi elämänmittainen matkamme täällä muodostuu.

4. SURU OPETTAA SURFFAAMAAN

Suurin ja tärkein oppini on ehdottomasti se, että suru opettaa surffaamaan. Se vyöryy päälle aallon lailla, se hukuttaa alleen ja laittaa haukkomaan henkeä. Se kysyy voimia, joita et luule omaavasi. Mutta jokainen aalto saa sinut haluamaan, että elämä jatkuisi sittenkin. Ja se on kaunista.

Ei ole olemassa kahta samanlaista selviytymistarinaa. Ei ole mitään aikamäärettä, joka voidaan antaa ja luvata, että tietyn ajan jälkeen suru varmasti helpottaa tai kokonaan katoaa. Ajalla on toki valtava voima ja se tekee tehtävänsä, mutta se miten suru muokkaa ihmistä tai miten kauan se ketäkin koulii, on kiinni ihmisen siihen astisesta tarinasta. Ei meillä kaikilla ole samanlaisia eväitä käsitellä silmänräpäyksiä ja se tekee meistä jokaisesta ainutlaatuisen ihmisen. 

PIENET KÄDET YHTEEN LIITIT.

Minä en koskaan tajunnut mitään merkkejä lähestyvästä luopumisesta. Näin jälkikäteen uskon, että tyttäremme kuitenkin sanoi meille hiljaiset hyvästit. Meillä on hänestä ultrakuva, jossa hän on liittänyt pienet kädet yhteensä, kuin rukoillaakseen. Ikään kuin hän olisi tiennyt ettei elämä kanna pidemmälle. Kun taas hänen sinisilmäinen, vauhdikas veljensä näytti meille omassa kuvassaan voitonmerkkiä, ikään kuin sanoakseen ”täältä tullaan elämä”. Miten kaikki onkin ollut niin päivänselvää alusta asti. Meille kirjoitettua.

KAIKKI MITÄ TAHDOT ON PELON TOISELLA PUOLELLA

Tiedätkö sen onnellisen tunteen, jolloin toivot, että aika pysähtyy? Hetken jolloin kaikki on yksinkertaisesti niin hyvin, ettet toivo minkään olevan mitenkään toisin. Toivon, että tiedät.

Moni meistä kuitenkin niinä hyvinäkin hetkinä tahtoo jotain mikä täydentäisi jo olemassa olevaa onnea. Olen itse usein kokenut tuon tahtomisen jopa uuvuttavana ja yrittänyt sulkea siltä silmäni ja sieluni. Harvoin siinä onnistuen. Se mikä sisältä kumpuaa, sitä harvoin saa huutamalla häipymään.

PELKO ON PAIKALLAAN PITÄVÄ VOIMA

Uusi innostava työ, edes jonkunlainen työ, toisenlainen puoliso, edes jonkunlainen puoliso, avarampi asunto aurinkoisemmalla tontilla, edes jonkunlainen asunto vaikka pimeälläkin paikalla, enemmän rahaa, edes sen verran rahaa, ettei tulisi nälkä, laihempi vartalo, että edes terve vartalo. Niin monta kuin meitä täällä on, yhtä monta on toivetta ja tahtomista. 

Aina ei elämässä auta edes tahtominen, se on sanomattakin selvää. Mutta usein moni tahtomamme asia vaatii päätöksen mennä pelkojaan päin. Tietenkin on pelottavaa esimerkiksi lähteä jostain itselleen tutusta ja turvallisesta, on pelottavaa mennä kohti pimeää, tuntematonta. Pelko on aina sisäinen viesti, jonka tarkoitus on varoittaa meitä. Se tuo mukanaan myös ahdistusta ja avuttomuutta, epävarmuuttakin. 

Mitä jos tahdot kuulla edes joskus kiitoksen niistä töistä, joita kotisi ja perheesi eteen teet, mutta pelkäät sen kiitoksen pyytämistä, koska et jaksa siitä mahdollisesti alkavaa sisällissotaa, jonka ainut päämäärä on tehdä listaa siitä kuka oikeasti tekee ja kuinka paljon. Tai entä jos tahdot kerran kesässä tanssia hillittömässä humalassa häpeilemättä Dannyn listahittien tahtiin, mutta pelkäät keskiviikkoon asti kestävää krapulaa. Tai entä jos tahdot merkityksellisemmän työn, koska olet kyllästynyt etsimään selviytymiskeinoja vallastaan humaltuneen pomosi alaisuudessa, mutta sinä pelkäät, sitä kuuluisaa tyhjän päälle jäämistä, kipua, jonka toisenlainen päätös saattaisi tuottaa ja niinpä sinä valitset jatkaa tahtomista.

UNELMA SAARANPASKANTAMASAARESTA

Minun omilla peloillani on aina ollut joku tarkoitus ja useimmiten ne ovat yrittäneet suojella minua kivulta, siltä etten astuisi harhaan. On ollut pitkän työn tulos oppia näkemään kipu kasvattajana ja tajuta sen olevan yhtä suuri liikkeellepaneva voima kuin ilo tai innostuneisuuskin. Henkinen kipuilu ei suinkaan ole ainoastaan karsinut minulta asioita, vaan se on myös toiminut niiden mahdollistajana, avaamalla silmiäni ja pakottamalla tekemään elämästä enemmän itseni näköistä. Se mitä kipuilu kenellekin mahdollistaa riippuu kokijan kyvystä kuunnella itseään.

Samaan hengenvetoon on kuitenkin pakko sanoa, että välillä on todella vaikeaa löytää aikaa itsensä kuuntelemiselle. Se on vaikeaa, koska on huolehdittava kissat ja koirat ja lasten kinuamat gerbiilit. Kun on muistettava hankkia papayat, peräpukamavoiteet ja positiivisuus pillerit. Kun on oltava osallistuva ja läsnäoleva äiti, joka ei koskaan halua omaa aikaa. Kun on oltava puoliso joka näyttää Beyoncelta, mutta käyttäytyy yhtä iloisesti kuin Meiju Suvas. Kun on oltava innostunut työntekijä, joka hallitsee teamsit ja tiimityöskentelyn jalon taidot. Kun on imuroitava kolme kertaa viikossa, käytävä spinningissä ja pilateksessä ja sopivassa välissä taas imuroitava. Kun on vaihdettava lakanoita, kukkamultia ja kuulumisia. Joten kyllä, välillä on hieman hankalaa pysähtyä syvällisesti kuuntelemaan. Helpompi sieltä pään sisältä on kuulla arjessa huudahduksia, jotka vaan lietsovat väsyneen ihmisen tyytymättömyyttä: ”Muutan kyllä Saaranpaskantamasaarelle, yksin! Ilman kissaa, koiraa, gerbiileitä tai lapsia tai saatikka tuota miestä, joka tekisi toisinaan mieli kuristaa kalsareihinsa”.

Mutta niin. Useimmiten meillä kuitenkin on mahdollisuus toisenlaiseen tulevaisuuteen. Rakkaus on jotenkin helppo esimerkki, sillä jos ei enää rakasta sitä ihmistä, jonka kanssa on tähän asti jakanut talon, ajokoiran ja kartano Volvon, niin silloin täytyy valita jäädäkö vaiko lähteä. Jos jää, niin silti tulee aina tulee uusi tiistai, Vappu ja Pyhäinpäivä. Elämä jatkaa kulkuaan vaikkei mikään sinun elämässä muuttuisikaan, vaikket hymyilisi vieläkään. Muutos sinänsä ei mielestäni ole se tavoiteltava itseisarvo, sillä voimme toki aina tahtoa olevamme onnellisia juuri nyt, juuri tässä hetkessä, näissä puitteissa, tässä parisuhteessa, tämän painoisena, lomautettuna, työttömänä tai liian työllistettynä, sillä joltain osin onni on aina korjattavissa ja tulevaisuus voi olla toisenlainen samoissakin puitteissa. 

Valitettavasti ja onneksemme, onnellisuus ja onnettomana oleminen ovat omia valintojamme, tahtomisen takana kuitenkin.

OLEMATON ITSETUNTO TEKEE ELÄMÄSTÄ HETKITTÄIN HARMILLISEN HANKALAA

Kuinka moni on joskus toivonut olevansa toisenlainen? Toivonut olevansa kaunis, ketterä, rikas, rakastettu, onnellinen tai edes omalaatuinen? Mutta aina kuitenkin päätynyt ajattelemaan olevansa jotenkin onneton kömpelö, joka ei ansaitse rakkautta, koska on ruma ja rikkinäinen. Minä olen.

Nykyisin minä käytän tyytyväisenä mummokalsareita, koska ne levittyy niin laajalle, etteivät mene vahingossakaan mytyksi persevakoon. Minulla on jenkkakahvoja kainaloissakin ja raskausarpia navan korkeudella. Minun jalkakarvoista saisi toisinaan letitettyä näppärillä sormilla rastoja ja luoja on suonut minulle sirkkeliä muistuttavan lauluäänen. Olen kaikkea tuota ja vielä enemmänkin, mutta silti mikään noista asioista ei ollut syypää siihen, että minun itsetunto oli muutama vuosi sitten yhtä suuri kuin ämpärissä lilluvalla viledalla: sitä ei ollut. Enkä usko olevani ainut keski-ikäinen nainen, joka on pystynyt kätkemään tämän asian läheisiltään, ystäviltään tai työkavereiltaan, sillä meitä on monia.

Ei ole mitään rakettitiedettä, että hyvä itsetunto saa olon tuntumaan arvokkaalta ja huono itsetunto tekee sitten juuri päinvastoin. Hyvän itsetunnon omaava ihminen uskoo enemmän yleisesti hyvään, näkee kaikkialla mahdollisuuksia ja ei mittaa omaa arvoaan vertaamalla itseään muihin. Huonon itsetunnon omaava ihminen pelkää yksinkertaisesti enemmän. Näkee tummia pilviä kirkkaalla taivaalla ja kokee jäävänsä pilvien lisäksi myös toisten ihmisten varjoon. Huonon itsetunnon omaava ihminen ei luota itseensä. Ei omaan vetovoimaansa tai kykyihinsä. Hän pelkää. Hän pelkää ehkä juuri niiden jenkkakahvojen ja jalkakarvojen vuoksi. Tai sitten hän pelkää, koska hänet on joskus jätetty, häntä on kiusattu tai joskus jopa henkisesti kidutettu. Ja niin sitä huomaamattaan arvostaa itseään aina vaan vähemmän.

Minun kohdalla itsetuntoa söi päätökset, joita pidin pitkään virheinä. Muistan ikuisesti joulun noin neljän vuoden takaa, jonka vietin eron myötä ensimmäistä kertaa yksin. Muistan miltä tuntui herätä jouluaattoaamuna yksin, kodissa, jossa ei tuoksunut kinkku eikä kukaan ollut estelemässä minua kurkkimasta pakettien sisälle ennen ilta kuutta. Sinä jouluna minä itkin. Istuin sohvan nurkassa, kuuntelin Lionel Richietä ja itkin. Tunsin olevani maailman suurin epäonnistuja ja mietin miksen saanut mitään kestämään. Ja voi taivas miten minä pelkäsin. Minä pelkäsin, että olisin ikuisesti yksin. Etten koskaan kelpaisi kenellekään. Se tunne oli kertakaikkisen musertava. Sinä jouluna ei paljon kulkuset kilisseet. On vaatinut aikaa ja terapiaa, jotta ymmärsin, ettei kukaan katso minua samoilla silmin kuin minä itse katson ja kuinka se pahin kriitikko olen minä itse.

ON RASKASTA RAKASTAA RIITTÄMÄTTÖMYYTTÄ TUNTEVAA IHMISTÄ

Veikkaan, että moni on joskus kehoittanut ystäväänsä tai puolisoaan rakastamaan ja ylipäätään luottamaan itseensä enemmän. Osa on kuitenkin on tietyllä tavalla tuollaisten kehoitusten ulkopuolella. Siinä missä joku päätyy hakemaan huonoon itsetuntoon vertaistukea vaihdevuosifoorumeilta, toinen muuttuu vaan hiljaa henkisesti harmaaksi. Joku taas kasvattaa kovan ulkokuoren, jonka taakse vaan harvat pystyvät näkemään. Ei myöskään pidä unohtaa niitä tosielämän Ansa Ikosia, jotka valitsevat tehdä elämästään helposti kadehdittavaa, kätkemällä kaiken huikeuteen. Kaikkien näiden tapojen taakse kätkeytyy ihminen, joka ei halua tulla nähdyksi keskeneräisenä. Vaikka ainut kuka hänet sellaisena näkee on hän itse.

Minun kompastuskiveni on ehdottomasti aina ollut valtava tarve miellyttää muita ihmisiä. Tein sitä jo aivan pienenä lapsena, oman tahtoni kustannuksella. Käyttäydyin niin kuin minun odotettiin käyttäytyvän. Ja jatkoin opittua käytöstapaa parisuhteessakin, edelleen oman tahtoni kustannuksella. Jos en pystynyt miellyttämään, niin sitten sovittelin. Olin varmasti hetkittäin todella rasittava ”aivan sama” ihminen. Nykyisin en itse kestä ihmisiä, joilla ei ole mitään mielipidettä vaan joille aina kaikki käy. 

Tiedän myös, että on äärettömän raskasta rakastaa ihmistä, joka jatkuvasti tuntee riittämättömyyttä ja siksi myös pelkää. Pelkää menettämistä, pelkää eilistä ja varsinkin huomista. Se tekee oikeasti arjesta raskasta. Ei kukaan jaksa loputtomiin asti pitää toisen päätä pinnalla parisuhteessa. Siksikin on elintärkeää opetella rakastamaan itseään, että voi niin halutessaan luoda jotain kestävää toisen ihmisen kanssa. On parisuhteen hyvinvoinnin kannalta tärkeää tiedostaa, että suurin osa meistä on siinä missä on, aivan vapaasta tahdostaan, joten jos toinen on mennäkseen, niin sitten hän menee. Ei siinä auttaisi, että olisi Miss Helsinki, Tampere, Turku tai vaikka edes menneen vuoden Miss Märkäpaita. Emme ole, emmekä pysty olemaan, vastuussa toisen ihmisen valinnoista. Emme pysty pakottamaan ketään rakastamaan meitä, vaikka meillä kuinka olisi sheivatut sääret.

HENKISESTI HYVINVOIVA IHMINEN EI TARVITSE MUIDEN IHMISTEN PALVONTAA

Tänä päivänä sosiaalinen media mahdollistaa meille jokaiselle sen, että voimme halutessamme tehdä elämästämme huikean hienon ja kadehdittavan shown. Ja niin moni tekeekin. Moni parisuhde saa onnellisemmat puitteet kuin mihin ne oikeasti nojaakaan ja moni huonon itsetunnon omaava ihminen esittää olevansa levollisempi kuin oikeasti onkaan. Teini-iässä kadehdimme toistemme nappiverkkareita ja hiekkapestyjä Leviksiä, keski-ikäisenä kadehditaan terveellisiä elämäntapoja ja tiputettuja kiloja, Teneriffalle suunnattuja lomamatkoja ja miehiä, jotka hierovat hartioita.

Itse en tiedä kuin yhden tavan kehittää itsetuntoa. Monesti meitä kehoitetaan listaamaan asioita. Listaamaan kaikki ne asiat mitkä meissä on hyvää, nostamaan esille asioita, joiden vuoksi minun tulisi rakastaa minua. Kokeilin tätä joskus ja tajusin vain kuinka vihaankaan kaikenlaisia listoja. Sain ylös ainoastaan huumorintajuni. Mutta siitäkään ei ollut pian enää apua, kun tajusin etten saanut itsestäni irti enempää. Alkoi melkein itkettämään. En siis usko listojen voimaan. Enkä myöskään usko siihen, että minun pitäisi aloittaa jokainen aamu henkisellä matkalla itseeni ennen sitä oikeaa aamu aerobista. En vaan pysty seisomaan peilin edessä heti herättyäni ja kehumaan itseäni, hetkellä jolloin näytän tarhapöllön ja pallokalan risteytykseltä. On vaikeaa katsoa kohti sisäistä kauneutta, kun oma naama lähinnä naurattaa. Avain hyvään itsetuntoon ei ole minusta minkään listan takana. Voi kunpa se olisikin niin helppoa, mutta kun ei ole. Vaikka listaisimme kaikki vahvuutemme ja heikkoutemme ja ottaisimme päivittäiseksi tehtäväksemme vaalia ja vahvistaa niitä, niin väitän, että arki ajaa edelle. Sillä jos ei nälkää, palavereja, lapsia, miehen tarpeita, jääkiekkotreenejä ja pilatesta voi työntää syrjään, niin itsensähän aina voi. Niin helposti se käy. Oman ajan ottaminen ei ole helppoa ihmiselle, joka ajattelee, ettei ole sen arvoinen.

Minun tapa kehittää itsetuntoani on ollut alkaa uskomaan. Uskomaan siihen, että elämä on kaunista ja hyvää. Että minä ansaitsen olla onnellinen. Jokainen meistä ansaitsee. Sinäkin ansaitset! Olen opetellut irroittamaan virheideni ylivaltaa minusta. Olen opetellut antamaan anteeksi itselleni. On kuin ympärilläni olisi vuosien ajan ollut tiukka nyrkki ja minä olen ponnistellut ja pakottanut yhden sormen kerrallaan irrottamaan otettaan minusta. Olen opetellut hyväksymään myös sen, että kyse ei ole minun epäonnistumisesta, minun puutteistani, mikäli joku toinen ihminen on onneton. Ja aina joku jossain on.

ROHKEA RAKKAUS EI VAADI ROMMIKOLAA RHODOKSELLA

Parisuhteen laatuaika. Onko laatuaika laadukasta vain jos sitä vietetään minimissään 100 kilometrin päästä kotoa, ilman lapsia, pienesti päissään, yhdessä puolison kanssa, joka joinakin päivinä muistuttaa enemmän perseelle ammuttua karhua kuin sitä ihmistä, jota loppuelämän lupasit rakastaa?

Minulle laatuaika on sanana huuhaata ja hössötystä. Pahimmanlaatuista arjen aliarvioimista. Jos yhteisiä keinoja pärjätä parisuhteen toisinaan harmaassakin arjessa ei ole, niin silloin ehkä ainut puolison kanssa tehtävä vuosittainen kesälomareissu kannattaa suunnata Puolangan pessimismipäiville ja sekin lokakuussa. Siellä ei haittaa edes mököttävä kumppani.

MEIDÄN VUOKSI MINÄ MIELTÄNI OSOITAN

Ihan jokainen meistä ansaitsee ja haluaa tulla huomatuksi juuri sellaisena kuin olemme. Ja parisuhteessa sitä pitää usein itsestäänselvyytenä, että tässä suhteessa, tämän ihmisen kanssa, minut nähdään ja minut huomioidaan, juuri näin epätäydellisenä ihmisenä kuin olen. 

Oravanpyörämäinen arki yhdistettynä siihen ettei ne toiveet välttämättä siitä huomatuksi tulemisesta toteudukaan, johtaa helposti siihen, että alkaa aikuisen ihmisen kurittava mökötys, jota seuraa pitkässä juoksussa arkinen kuvotus. Ja hetkeksi himmenee niin parisuhde kuin myös järkikin.

Pitkässä parisuhteessa odotamme usein myös, että se toinen ymmärtäisi meitä ilman, että sanoisimme sanaakaan. Että hän lukisi niitä olankohautuksia, niitä vihaisia ilmeitä, joita tehostamme paiskomalla kaapin ovia tai että edes niitä pitkin poskia valuvia hiljaisia kyyneleitä. Että sitten hän ymmärtäisi koskea minuun useammin, puhua minulle kauniimmin, tahtoa minua tiukemmin, että hän ymmärtäisi rakastaa minua jotenkin enemmän. Mutta miten vaikeaa onkaan sanoa toiselle ääneen se, että tahtoo toisenlaista rakastamista. Helpompaa on ajatella, että kaikki muuttuu kunhan käydään kahdestaan Kolilla, Kempeleellä tai Kroatiassa.

Ja mikään ei muutu kuin korkeintaan kahdeksi päiväksi kotiinpaluun jälkeen. Ja niin sitä päätyy käyttämään taas suhteessa valtaansa väärin, olemalla mielenosoituksellisesti hiljaa, paiskomalla niitä ovia, patoamalla tunteitaan, tehden molempien elämästä hivenen verran hankalampaa.

TARVITSEEKO TOIMIVA RAKKAUS TUEKSEEN KRIISIVIESTINTÄSUUNNITELMAN

Maailma on nykyisin pullollaan parisuhteen omahoito-oppaita, tunnekeskeisiä parisuhdekursseja sekä rakastavan ystävällisyyden meditaatioharjoituksia. Meillä on kaikilla lukemattomat mahdollisuudet oppia olemaan toisenlaisia, oppia olemaan jotenkin enemmän läsnä, oppia tekemään kaikesta laadukkaampaa.

Itse en nauramatta pystyisi katsomaan puolisoani silmiin edes 40 sekunnin ajan, puhumattakaan neljästä minuutista, joiden sanotaan syventävän parisuhdetta. En myöskään tiedä milloin pystyisin pysähtymään 10 minuuttia kestävään halaukseen vaikkei minulla olisikaan vakituista kiirettä. En vaan ymmärrä miksi rakastamisesta on tehty niin kamalan vaikeaa. Miksei enää riittäisikään se, että päästää toisen lähelle, on itse tietoisesti läsnä, unelmoi yhdessä ja tahtoo vaikkei aina huvittaisikaan. 

Olen itse vuosien varrella oppinut arvostamaan parisuhteessa niitä yhteisiä hetkiä kun kummankaan ei tarvitse päivän päätteeksi olla mitään kenellekkään. Riittää, että toinen on vaan siinä. Niitä joka iltaisia hetkiä kun hän toivottaa hyvää yötä ja painaa suukon edes sinne päin suutani. Ja niitä hetkiä kun nauretaan yhdessä toisen jauhopussimaisille pieruille. Sillä kyllä, pitkässä suhteessa saa kulkea myös pieruverkkareissa. 

HYVIEN PÄIVIEN HELLYYS KANTAA LÄPI HUONOJEN PÄIVIEN HILJAISUUDEN

Minusta tärkein työkalu parisuhteessa on ehdottomasti puhuminen. Mutta joskus on vuosien työ opetella puhumaan toiselle tavalla ettei jankkaa, ettei pyri kouluttamaan toista, ei kätke sanoihinsa moitteita toisen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, eikä puhu arvoitusten kautta. Ettei sano ”kyllä sinä tajuat/ymmärrät/käsität mitä tarkoitan, kun hetken mietit”. Kuule kun en tajua ja jonakin päivänä lakkaan aivan varmasti yrittämästä. Pitäisi olla päivänselvää ettei kukaan osaa lukea ajatuksia, eikä sitä pidä keneltäkään vaatia. Jos haluaa muuttaa asioita, on uskallettava sanoa toiveet tavoista ääneen.

Olen itse jäänyt eron yhteydessä harmittelemaan sitä, että en puhunut aikaisemmin, selkeämmin, enemmän, kovemmalla äänellä, että en puhunut ymmärrettävästi sille ihmiselle, joka oli valmis rakastamaan, muttei tehnyt sitä tavalla millä minä halusin itseäni rakastettavan. On musertava tunne miettiä jälkikäteen olisinko voinut yrittää enemmän, saada suhteen toimimaan paremmin, olisinko itse voinut toimia jotenkin toisin. Joten niin pitkään kun hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja, lupaa, että yrität itse enemmän.

Parisuhde on kuin vuodesta toiseen toistuva triathlon, jossa vaaditaan välillä niin huoltojoukkoja kuin myös tahtoa jatkaa eteenpäin, huolimatta uintiosuuden korkeasta allikosta. Sillä kaiken kestävä rakkaus rakennetaan juuri niissä arjen myrsyissä eikä suinkaan niiden rommikolien ääressä Rhodoksen auringon alla.

IHASTUMINEN PITKÄSSÄ PARISUHTEESSA ON KUIN PITKÄKSI VENÄHTÄNYT PÄIVÄKÄNNI

Se hiipii onnelliseen elämään pikkuhiljaa ja huomaamatta. Se hiipii arkisiin hetkiin, varastaen hellät sanat ja huomionosoitukset. Mitä kauemmin se hiipii ja mitä syvemmälle se pääsee, se laittaa tahtomaan toisenlaista elämää. 

Kynnys toisenlaiseen elämään on ikävä kyllä useimmiten uuden, entistä ihanamman, kiltimmän, kauniimman, puheliaamman ihmisen mittainen. Harvoin jätämme taaksemme ihan ok hyvän, mutta hieman väljähtäneen parisuhteen, ollaksemme yksin. Harva meistä on niin rohkea. Emme useinkaan ole valmiita luopumaan rakkaudella rakennetusta omakotitalosta, sen pihalla seisovasta farmari Volvosta ja Bookbeatin perhetilistä. Emme ole valmiita luopumaan niistä, vaikka puoliso tuntuu päivä päivältä entistä tylsemmältä ja vaikka ainut jännittävä asia elämässä onkin se saako lähi ääsmarketistä tänä perjantaina tuoretta lohta vaiko ei. Ja hiipiminen jatkuu.

IHASTUNUT IHMINEN HUMALTUU HUOMIOSTA

Pitkässä parisuhteessa on melko todennäköistä, että jompikumpi suhteen osapuolista matkan varrella ihastuu. Niin yksinkertaista se ikävä kyllä on. Aina oman parisuhteen ei tarvitse olla edes kuilun partaalla sen ihastumisen kynnyksellä. Onneksi suinkaan jokainen ihastus ei johda pettämiseen. Iso osa meistä tulee firman pikkujouluista kotiin ihan normaalisti vaan laskuhumalassa, ei vuosisadan salasuhteen kanssa, eikä jokainen jätä perhettään muutaman liian kauan kestäneen katseen vuoksi, vaikka sisällä liikahtaisi kuinka ja kovasti.

Mutta sitten on toisenlaisia taitekohtia. Tilanteita, joissa tahtomista todella tarvitaan, mutta sitä ei enää riitäkään. Tilanteita, joissa astuu tietoisesti näkymättömän rajan yli. Rajan ylitettyään päätyy pikkuhiljaa varastamaan hetkiä, joiden aikana siitä ennen niin rakkaasta ihmisestä tulee yhtä pitkästyttävä kuin pitkäperjantaista, uuden ihmisen nostaessa hymyn huulille niin kuin Chardonnay vappuaattona. Taistelusta tulee aika lailla mahdotonta.

Ihastumiselle on alttiimpi niinä hetkinä kun kaipaa jotain enemmän. Enemmän huomiota, enemmän kosketusta ja enemmän jännitystä. Ihastuminen voi olla valtava eloon ravisteleva voima, tilanteessa, jossa on tyytymätön elämäänsä ja kokee kaiken tylsäksi ja kovin lopulliseksi. Tilanteessa, jossa huomaa miettivänsä ”tätäkö tämä elämä nyt sitten on, tämän ihmisen rinnalla”. Ihastunut ihminen löytää kyllä perustelut itselleen tilanteessa, jossa Chardonnayn pehmeä ja täyteläinen maku saa aikaa päätähuumaavan, hullunlaisen nousuhumalan.

Aina siinä henkisessä humalatilassa ei tule miettineeksi hintalappua, jonka huomionkipeys muuttuessaan uuden onnen tavoitteluksi kustantaa. Ei siinä hetkessä astu kenenkään toisen kenkiin, ei lasten eteisen lattialla lojuviin, kuraisiin saappaisiin tai puolison hieman jo pahalta haiseviin, puhkikuluneisiin Eccoihin. Ihmisestä tulee ihastumisen kynnyksellä valtavan ja valitettavan itsekäs. Oman onnen merkitys korostuu. Sitä kuvittelee, että tämä uusi ihminen on kuin tilaustyö taivaasta, vastaus kaikkiin menneisiin ja tuleviinkin parisuhdeongelmiin. Ja sitähän ei kukaan kuitenkaan koskaan voi olla, mutta sen tajutakseen joskus täytyy kulkea kiertoteitä pitkin, takaisin lähtöpisteeseen.

OPETTELE SIETÄMÄÄN EPÄMUKAVUUTTA PARISUHTEESSA

En usko, että kukaan meistä muuttuu hankalasti halattavaksi yhdessä yössä, joten pitäkää parisuhteessa toisianne lähellä. Koskettakaa vaikka henkisesti omillanne kipuilisittekin. Puhukaa vaikka tuntuisi, että ette löydä oikeita sanoja. Lakatkaa olettamasta, puhumasta päällekkäin, nukahtamasta suutuspäissänne, syyttämästä toisianne. Pelastakaa teidät ennen kuin ette pysty enää pahalta piiloutumaan. 

Parisuhteessa paha usein tarkoittaa ulkopuolista ihmistä, joka valtaa pinta-alaa toisen sydämestä, ensin salassa ja sitten pommin lailla perheitä hajottaen. Toki joskus kauniilla tarinalla on vain melankolinen alku, joka ei kuitenkaan päädy kuvittamaan koko tarinaa. Mutta on harmillista, että tunteakseen edes jotakin, on joskus kuljettava toisten ihmisten läpi.

Uskon, että todellinen rakkaus ei koskaan kuole pyykkivuorien alle eikä sen kuulu kompastua siihen, että vuosien varrella toinen muuttaa muotojaan. Se hiipuu puhumattomuuteen, yhteisen tekemisen puutteeseen, siihen, että kuullaan muttei kuunnella, tahdotaan muttei enää tietoisesti ja ennen kaikkea siksi, ettei kestetä parisuhteen epämukavuutta. Uskon, että jokaisessa suhteessa, jossa epämukavuus muodostuu uhaksi, avautuu tilaa vieraalle ihmiselle tulla ja mennä ja viedä mukanaan se mitä vietävissä on.

Minä toivon, että muistaisimme helliä ja hoivata sitä mistä emme ole valmiita luopumaan. Mutta, että oppisimme päästämään irti siitä, mikä meiltä hiipimällä on vietävissä.

LIIAN KILTTI IHMINEN TIETÄÄ, ETTÄ JATKUVA TOISEN TAHTOON TAIPUMINEN TEKEE KIPEÄÄ

Ihminen, jonka tahto on usein toisen ihmisen, tietää yleensä olevansa liian kiltti. Hän tietää olevansa liian ymmärtäväinen, sillä hänen mielestään mahdollisuutta seuraa aina uusi mahdollisuus. Hän ei koskaan kuule itsensä korottavan ääntään, vaan hän ennemminkin huomaa aina olevansa se, joka päätyy pyytelemään anteeksi. Hän jos kuka inhoaa erimielisyyksiä. Mielipiteitä hänellä harvoin on. Ja jos onkin, niin hän tuskin sanoo niitä ääneen. Hän harvemmin on suhteessaan täysin rehellinen, ettei vaan sanoisi jotain mikä loukkaisi toista. Erimielisyydet ovat hänelle aina uhka ja hän tekee kaikkensa, ettei mikään pääse vahingoittamaan hänen vaivalla ylläpitämäänsä perusturvallista elämää. Ei varsinkaan hän itse. Niinpä harmonia parisuhteessa ja toisen hyvä mieli on arvokkampaa kuin se mitä hän itse huomaa haluavansa.

Minä olen ollut tämä ihminen. Tämä liian kiltti, kaikkia muita miellyttävä ihminen. Kesti kauan tajuta, etten minä ollutkaan enää se kuvittelemani kiltti kaikkivaltias, joka säätelemällä omia tunteitaan ja käytöstään, pystyi hallitsemaan muiden ihmisten elämää. Heidän onnellisuutta tai onnettomuuttaan. 

Harvoin mikään asioihin herääminen, tapahtuu ohikiitävässä hetkessä tai helposti. Ei minun kohdalla ainakaan. Olen aina jollain tavalla ollut sitä ajatusta vastaan, että syy meidän aikuisiän käytökseen, juontaisi juurensa lapsuudestamme. Mutta pikkuhiljaa olen opetellut näkemään sen, että minä tavallaan kasvoin kiltiksi. Minulle opetettiin hyvät tavat ja toisten huomioonottaminen. Muistan jo lapsena voimaantuneeni toimiessani sovittelijana. Tunsin saavani sitä kautta hyväksyntää ja huomiota. Iloitsin ollessani kiltti tyttö ja saadessani kehuja siitä. 

Minulla oli aina myös valtava tarve olla isäni tyttö. Pidin aina hänen puoliaan, varsinkin niinä aamuina, kun huomasin hänen heräävän olohuoneen sohvalta. Muistan säälin, jota tunsin häntä kohtaan ja kuinka kovasti halusinkaan, että hänellä olisi äitini tuimista katseista huolimatta noina päivinä hyvä mieli. Tähän ikään mennessä toki ymmärrän jo sen, ettei yksikään mies nuku sohvalla ilman painavaa syytä, joten isäni oli paikkansa taatusti ansainnut. Mutta en koskaan olisi arvannut, että nuo muistot nousisivat niin suureen rooliin vielä aikuisena. 

Harva meistä kuitenkaan saa elää läpi elämänsä ilman, että koskaan joutuu kohtaamaan suurinta mahdollista vastustajaansa, eli itseään. Kohtaaminen tapahtuu yleensä silloin, kun tulee pakottava tarve ymmärtää kuka on ja mitä elämältä vielä haluaa. Ja vaikka meidän on tarkoitus kulkea elämässä aina eteenpäin, niin itseämme opimme ymmärtämään parhaiten kun pysähdymme katsomaan taaksepäin.

KILTIN IHMISEN ON HELPPO ELÄÄ, KUN JOKU TOINEN VETÄÄ RAJAT HÄNEN PUOLESTAAN

Jokainen meistä on kasvanut erilaisista lähtökohdista käsin. Jokaista meistä on muovannut erilaiset ihmiset ja tilanteet elämässä. Jokainen meistä myös jättää jälkiä toisiin ihmisiin. Kun parisuhteessa kaksi erilaista ihmistä yhdistää elämänsä yhdeksi, toisen ollessa esimerkiksi liian kiltti, niin valtasuhteet helposti vääristyvät. Eikä se välttämättä ole kenenkään syytä. Kiltin ihmisen on vaan niin kamalan helppo heittäytyä suhteeseen, missä joku toinen sanelee säännöt ja määrittää rajat ja jonka onnellisuudesta voi vielä olla riippuvainenkin.

Minun kiltteyskuormani alkoi täyttymään hiljalleen, vuosien mittaan. Mitä pidempään olin kuuntelematta ja kunnioittamatta omaa tahtoani, sen enemmän säilöin sisääni vihaa ja katkeruutta. Nuo negatiiviselta kuulostavat tunteet toimivat kuitenkin eräänlaisina suunnannäyttäjinä, sillä ne pakottivat minut kyseenalaistamaan pieniä asioita arjessa. Aloin pikku hiljaa väsymään roolini kantamiseen. Siitä isin pikku tytöstä oli kasvanut oman onnen kustannuksella, miestä miellyttävä nainen. Aloin väsymään myös siihen, ettei minun huonoille päiville ollut koskaan tilaa ja kuinka toisen huonoja päiviä kuului vaan kestää. Hetkittäin teki mieli kiljua ääneen, että ”entäs minä ja se mitä minä haluan!”. Silloin en vielä kyennyt tajuamaan, että olin itse vastuussa tuostakin tunteesta. Sillä ikävä kyllä ja onneksi, me olemme vastuussa omista valinnoistamme. 

Minusta kiltteys kuoriutui pala palalta elämän kriisien, ikääntymisen ja omien oivallusten myötä. Aluksi kaikki oli todella haparoivaa. Annoin ensin esimerkiksi toisen mököttää tunnin sijasta kokonaisen päivän, sitten kaksi. Samalla tunnustelin itseäni, että romahtaako maailmani siihen, ettei tuo toinen ihminen ole huomaavinaan minua. Ei se koskaan romahtanut. Sitten aloin pienesti sanomaan asioissa vastaan. Kaikki ei enää ollutkaan minulle ihan sama. Tälläinen muutos ihmisessä on aina omiaan hämmentämään parisuhteessa valtaa pitänyttä osapuolta. Kun toinen on ollut rinnalla vuosien ajan hymyssä suin, on vaikeaa ymmärtää, ilman sen suurempaa sisällissotaa, miksi se hymy hiljalleen hiipuu ja häviää. 

Itse en oikein vieläkään ymmärrä miten siitä herkästä ja kiltistä tytöstä kasvoi pettämiseen ja ilkeyteen kykenevä nainen. Että niin pitkään kun tein nurinkurisestikin kaikkeni, että meillä ja miehelläni oli hyvä ja kiva olla, niin sitten huomaankin repiväni sen kaiken rikki. Siinä katosi muiden silmissä kiltteys kertalaakista kuin pieru Saharaan ja minusta tuli kapinoiva keski-ikäinen nainen. Ja kun keski-ikäinen nainen alkaa kapinoimaan, niin se ei välttämättä ole mikään maailman kaunein näky. Siinä on kuulkaa ripsivärit useammin poskilla kuin ripsissä. 

KILTTI IHMINEN TEKEE PALVELUKSIA MUILLE ANSAITAKSEEN RAKKAUTTA

Minä kiitän Luojaani siitä, että en ole koskaan hävennyt sitä, että hain ja sain apua terapian kautta. Minä olin mieletön myötäilijä, monen ihmisen miellyttäjä sekä pelottavan päättämätön ihminen. Minä tarvitsin ulkopuolista valonantajaa. Sain terapian kautta diagnoosin ahdistuneisuushäiriöstä. En ole masentunut eikä mieleni ole sairas tavalla, että saisin apua reseptilääkkeistä. Ahdistuneisuushäiriössä on kysymys siitä, että ihminen ei uskalla olla onnellinen, koska pelkää koko ajan jotain pahaa tapahtuvaksi. Minussa tämän laukaisi oman lapsen menetys, jonka jälkeen moni tärkeäkin asia muutti tai menetti merkityksensä kokonaan. Sen jälkeen ei enää myöskään huvittanut olla niin kovin kiltti.

Oikotietä onneen ei tässäkään asiassa ole. Ollaakseen onnellinen omillaan, vaikka olisikin parisuhteessa, se vaatii omien rajojen tunnistamista, niiden vetämistä ja niistä kiinnipitämistä. On lopetettava tekemästä muille palveluksia ansaitakseen rakkautta. Rakkautta ei voi ostaa eikä myydä, eikä sitä myöskään kuulu ansaita. On myös opeteltava tunnistamaan omat tarpeensa, tiedettävä mitä itse haluaa. Ja on ehdottomasti lopetettava tuntemasta mielipahaa siitä, ettei nyt vaan halua/jaksa/huvita tehdä mitä pyydetään. On opittava tekemään omia valintoja.

JOKAISELLA MEISTÄ ON VALTAA JA VASTUUTA, JOPA LIIAN KILTEILLÄ IHMISILLÄ

Meitä hauraita ja liian kilttejä ihmisiä moni ohittaa tietämättään joka ikinen päivä. Me ollaan kassaneitejä, trukkikuskeja, lastenhoitajia, toimistotyöläisiä, pitkäaikaissairaita ja työttömiä. Ei meistä kenestäkään päällepäin välttämättä huomaa, että olemme tietyllä tavalla taakankantajia. Ei meistä näy päällepäin se, että meidän onnellisuus riippuu aina muiden ihmisten onnellisuudesta, heidän mielenliikkeistään, sanoistaan, teoistaan tai tekemättä jättämisistään. Ei meistä päällepäin huomaa, että usein päädymme sanomaan kyllä, vaikka haluaisimme sanoa ei. Eikä huomaa sitäkään, kuinka jatkuva toisen tahtoon taipuminen tekee kipeää.

Jokaisella meistä on valtaa ja vastuuta, jopa liian kilteilläkin ihmisillä. On jokaisen omalla vastuulla valita ympärilleen ihmisiä, jotka eivät hyväksikäytä kiltteyttä. On myös jokaisen meidän vallassa pyrkiä eroon liiallisesta kiltteydestä. Totuus on, että ketään toista emme pysty muuttamaan, tekemään hänestä yhtä kilttiä tai kiltimpää. Joten ainut henkilö, jonka menneisyyttä voimme yrittää ymmärtää, katsoo meitä peilistä. Hän on se arvokas ihminen, joka ansaitsee onnellisen ja omannäköisen elämän.

Olen monesti miettinyt mikä on liiallisen kiltteyden vastakohta ja tullut siihen lopputulokseen, että se on ihminen, joka ei koskaan kumarra ketään. Kumpi siten onkaan pahempi toistaan?

HETKET ENNEN EROA OVAT IRTIPÄÄSTÄMISEN AIKAA

Parisuhde on kuin pitkä lista Kaija Koon biisejä peräkkäin. Ensin löydetään toisesta ihmisestä jotain tärkeää ja ollaan erottamattomia. Elämä on jonkun aikaa pelkkää voittoo. Kerrotaan, että kaivataan. Sitten pikkuhiljaa sydän onkin jo hieman kallellaan ja mietitään kuka kusipää keksikään rakkauden. Tässä vaiheessa yleensä myös jommankumman poskia pitkin valuu kylmät kyyneleet. Hiljaa siinä sitten katsotaan kun jotain häviää. Eletään hetki vihalla, raivolla, lämmöllä, kaiholla ja toivotaan, että alettaisiin jo pian unohtamaan. Itkunsekaisena ihmetellään miksei saatukaan onnellista loppua. Ennen kuin huomaammekaan, ympärillämme on joukko supernaisia, jotka muistuttavat meitä siitä, että vaikka elämä on yksi pitkä maraton, se on pakko elää vain päivä kerrallaan.

Jokainen eronnut ihminen tietää miltä tuntuu se viimeinen yhdessä vietetty yö. Miltä tuntuu kuunnella sen rakkaan ihmisen hengitystä siinä vierellä vielä sen yhden yön ajan. Miltä tuntuu ne tyynyä vasten tukahdetut kyyneleet. Jokainen eronnut ihminen tietää miten painostavalta tuo yö tuntuu. 

Mutta ennen tuota yötä, on ollut lukematon määrä päiviä, jolloin tunteita on tapettu urakalla, yleensä puolisolta piilossa. Harva meistä sanoittaa ne ensimmäiset epäröinnin kynnykselle saapumiset, ajatuksensa siitä, ettei juuri nyt olekaan varma onko tämä se mitä loppuelämältään haluaa. 

Ja voi luoja kuinka monen kynnyksen yli sitä pitääkään astua, ennen kuin voi sanoa olevansa päätöksestään varma. Välillä tuntuu, että juoksee kaikkien kynnysten yli takaisin sinne mistä aikoinaan lähti, koska sitä säikähtää. Päätösten lopullisuutta, omia tunteitaan ja tunteettomuuttaankin. Itse en ole koskaan tuntenut niin paljon erilaisia tunteita, kun tunsin kulkiessani kohti omaa eroani. Eniten minä pelkäsin. Sitä kuinka pärjään ilman toista. Yksinäisyyttä ja sitä, että entä jos lähteminen sittenkin on virhe. Olin myös surullinen. Surullinen siitä, etten pystynyt saamaan kiinni siitä tunteesta, joka joskus oli tuonut perhosten lisäksi myös virtahepoja vatsaan. Surullinen myös kaikista menneistä vuosista, sillä ne tuntuivat kamalan hukkaan heitetyiltä. Olin kuitenkin myös toiveikas, siitä kaikesta mikä tulisi eron myötä mahdolliseksi. Iloinen kaikista bridgetjonesmaisista fantasioista siitä, millaista sinkkuelämä tulisikaan olemaan. Ja häpeissäni. Häpeissäni, että meille kävisi niin miten ei koskaan pitänyt olla mahdollista käydä. Tunsin myös sääliä. Sääliä kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joihin päätökseni tulisi tavalla tai toisella vaikuttamaan. Taisin sääliä siinä samassa rytäkässä jopa koiraa. 

Meidän piti olla me, ikuisesti erottomattomat. Tunsin epäonnistuneeni, vaikka tajusinkin, etten ollut ainut joka epäonnistui. Mietin, onko tuo toinenkin meihin aivan yhtä väsynyt ja tunteeko hänkin olonsa aivan yhtä voimattomaksi, mutta koskaan en kyennyt sitä häneltä ääneen kysymään. Hetkittäin pakotin itseni tahtomaan tiukemmin, koska niinhän meitä kehoitetaan tekemään. Oli kauheaa tehdä päätös perheen rikkomisesta, kaikkien noiden tunteiden keskellä. Yrittää pohjata päätöstä järkeenkin, lähdenkö vai jäänkö.

EROA HAUTOVA IHMINEN HARVOIN PUHUU PUOLISOSTAAN KAUNIISTI

Moni eroa miettivä, etenkin nainen, värittää tunteitaan ja varsinkin miehensä puutteita ystävilleen. Niin minä ainakin tein. Väritin meidän tarinaa omille ystävillemme. Kerroin heille mieheni mökötyksestä, hänen tavastaan kouluttaa minua, hänen harmaista päivistään, hänen hullunkurisista ajatuksistaan koskien kotitöitä, yksinäisyyden ja arvottomuuden tunteestani, jonka hän sai aikaan, läheisyyden kaipuustani ja siitä, kuinka elämä tuntui valuvan hukkaan tämän ihmisen vierellä. Tarvitsin ystävieni tukea päätökselle, jonka olin jo tehnyt, mutta jonka toteuttamiseen uskallus ei yksin riittänyt. Monesti me naiset teemme niin, sillä ympärillämme olevat supernaiset ovat taitavia verkonkutojia, jonka varaan on eron yhteydessä turvallista heittäytyä. Miehillä tämä verkko valitettavasti monesti puuttuu. Ikävä kyllä, huomasin kaiken tuon keskellä olevani loistava kusipäiden kuvittaja. Ja vasta jälkikäteen tajusin, että tarkoitukseni oli ainoastaan saada itseni näyttämään paremmalta, omien ystävieni silmissä. Ihmisten, jotka olisivat seisoneet vierelläni vaikka olisin vain tyytynyt toteamaan, että en rakasta häntä enää. Sen kummemmin mitään selittelemättä. 

Muistan, kuinka ennen eropäätöstä katsoin monesti miestäni hänen kulkiessaan talosta ulos ja mietin, miltä tuntuisi jos tuo mökötykseen taipuvainen mies ei tulisikaan enää takaisin kotiin. Että olisiko minun helpompi hengittää ilman häntä. Toisinaan toivoin hänen olevan kusipäisempi, jotenkin ilkeämpi, että saisin jonkun ”oikean” syyn lähdölleni. En ollut tekemässä lähtöä alkoholisimin tai alistamisen vuoksi. En minkään mutkat heti välittömästi suoraksi selittävän syyn vuoksi. Mietin lähtöä, koska olin tietyllä tavalla tunnoton, mutta tunsin kuitenkin oloni yksinäiseksi ja kaipasin tunnetta siitä, että olen elossa. Toivoin niin kovasti ja pelottavan itsekkäästi, että syy olisi jotenkin vain hänessä, ei minussa ja siinä, etten pystynytkään parempaan. 

Minä en koskaan oikeasti puhunut miehelleni, en ennen kuin oli liian myöhäistä, hänelle. Toin muutamissa keskusteluissa esille tyytämättömyyttäni, mutta en ikinä antanut hänen ymmärtää, että ero olisi vaihtoehto. Nostin eron esille vasta kun olin jo henkisesti muualla. Parisuhteestamme poistunut. Ihminen voi nimittäin olla sisältä todella pahasti rikki ja silti elää melko normaalia elämään, ilman, että monikaan kiinnittää häneen sen suurempaa huomiota. Ilman, että hieman poissolevaa käytöstä edes kotona kyseenalaistetaan. Kyllä pyykkivuorten taakse on kuitenkin suhteellisen helppo paeta hetkinä, jolloin ei halua tulla huomatuksi. 

EROPÄÄTÖSTÄ TEHDESSÄ TAPPAA TIEDOSTAMATTAAN TAHTOA TOISELTAKIN

Harvoin mikään parisuhde yhdessä yössä kaatuu. Usein jompikumpi osapuolista on hautonut eroa mielessään jo pidemmän aikaan. Tunnelma on saattanut olla pitkään jo painostava, hiljainenkin. Ei välttämättä riitojen sävyttämä, mutta jotenkin sanaton. Minä itse haudoin ajatusta erosta useamman kuukauden ajan ja se aika on jäänyt mieleeni todella piinaavana. Pohdin yötä päivää sitä minkä tulisi muuttua, että tässä olisi hyvä olla, voinko itse muuttua, tehdä jotain enemmän, voinko oppia olemaan inhoamatta tuon ihmisen ärsyttäviä tapoja, voinko koskaan olla hänen kanssaan samaa mieltä kotitöistä tai rahan käytöstä, voinko luopua tahdostani saada omaa aikaa vaikka olenkin parisuhteessa, voinko ylipäätään olla onnellinen tuon ihmisen kanssa ja se suurin ajatus kaikista oli, että tässäkö tämä elämä on? Tuon ihmisen rinnalla? Tätäkö se nyt sitten vaan on? En suinkaan mennyt nukkumaan yhtenä iltana ja seuraavana aamuna tajunnut haluavani erota. Ei. Se prosessi, joka johti eroon oli pitkä ja vivahteikas. Otin askeleita eteen, taakse ja sivuille. Ja välillä tapoin tahtoa toiseltakin, olemalla mulkoileva olankohauttelija. 

Minulla kuitenkin oli aikaa käsitellä eroa omassa aikataulussani, niinä hetkinä kun halusin. Kun taas sillä toisella, se prosessi käynnistyi vasta silloin, kun uskalsin lausua ääneen ne sanat ”haluan erota”. Hänellä ei ollut vaihtoehtoa varautua, ei samalla tavalla kuin minulla oli. Muistan kuinka vakuutin itselleni, että hänellä oli kaikki aika ja mahdollisuus huomata ilmassa aivan samat merkit mitkä huomasin minäkin ja että oli hänen valintansa olla tekemättä asioille mitään. En kertaakaan ajatellut, että hän olisi elänyt täysin onnellisessa suhteessa, koska en siinä elänyt minäkään.

SINÄ ITSE TIEDÄT MILLOIN ON VIIMEISEN YÖN AIKA

Minulla ei ole antaa minkäänlaista vastausta siihen, milloin tietää onko oikea aika lähteä vai pitäisikö sittenkin tahtoa tiukemmin. Tai, että milloin on yrittänyt tarpeeksi. Joku meistä tekee päätökset mitään pelkäämättä, kun taas toinen jähmettyy onnettomaankin elämään, koska pelkää muutosta. Ainut neuvo minkä voin antaa on se, että vertaa hyvien päivien määrää suhteessa huonoihin päiviin. Ehkä sitä vertausta tekemällä pystyy parhaiten pysähtyä kuuntelemaan itseään, miettiä miltä tuntuu, tässä suhteessa, tämän ihmisen rinnalla. Minä en ole koskaan ollut mikään maailman paras ”yön yli nukkuja”, vaan olen tehnyt todella suuria päätöksiä sen hetkisen tunteen perusteella ja joskus ne päätökset ovat jälkikäteen tuntuneet hätiköidyiltä. Mutta usko minua siinä, että sinä tiedät kyllä kun/jos aika on oikea. Itseään ei pidä pakottaa lähtemään, sillä silloin on riski, että päätöstään tulee katumaan. Ja ikinä ei pidä sekoittaa hetkellistä pitkästymistä ja haluttomuutta, jota varmasti jokainen parisuhteessaan joskus tuntee, välinpitämättömyyteen, joka on aina rakkauden vastakohta.

Kaksi asiaa olen oppinut omien erojeni kautta. Ensimäinen on, että aina se sattuu. Eroaminen. Olit sitten se hiljainen eroajatuksen hautoja tai se, josta halutaan erota. Sydämen särkyminen säteilee koko kehoon ja niin sen varmasti kuuluukin tehdä. Toinen asia on, että sydän haluaa mitä se haluaa. Ikuisesti et pysty yhteisellä asuntolainalla jäämistäsi järkeistämään, sillä hyvin harvoin sydän on loputtomiin ylipuhuttavissa tahtomaan vastoin omaa tahtoaan.

Ja niin saapuu se viimeinen yö. Olet kuvitellut lähtösi lukemattomia kertoja. Miettinyt kaiken valmiiksi. Sisustanut lukemattomia kertoja mielessäsi oman kotisi. Miettinyt olisiko turkoosi vai lila sittenkin kivempi väri sohvatyynyissä. Ottanut selvää kuinka sähkösopimus solmitaan ja mitä vakuutuksia tarvitset. Tehnyt listaa Ikeasta ostettavista tavaroista. Miettinyt erojuhlien ohjelmaa yhdessä supernaistesi kanssa. Voit kuvitella kaiken muun, mutta sitä viimeistä yötä sinä et koskaan pysty etukäteen kuvittelemaan. Toivon sinulle voimia siihen yöhön. Siihen hetkeen kun hän pimeässä kääntyy vielä kerran puoleesi ja kysyy, oletko päätöksestäsi varma ja pienen ohikiitävän hetken sinä epäröit. Toivon voimia siihen hetkeen, kun olette aivan lähellä loppua. Sinä hetkenä sinuun sattuu.